Miksi en pysty hallitsemaan itseäni?Viime kirjoituksesta on valehtelematta aikaa pieni ikuisuus. Luulisi, että olisin sillä välin saanut jo jotain aikaiseksi. Luulisi, mutta olisi väärässä.Jos vain laihtuisin...J vittuilee mulle mun painosta. Tai sitten olen vaan niin vainoharhainen, että otan kaiken vittuiluna. Who knows?Olen töissä paikassa, jossa kaikki muut paitsi minä, tekevät fyysisesti raskasta työtä. Kuulen vähintään joka toinen päivä valituksia siitä, kuinka joku Mirjairmeli on laihtunut kuukaudessa 15 kg. Voisin tappaa.Jos minä laihtuisin kuukaudessa edes 10 kg, olisin onnellinen. Tuntisin oloni taas kykeneväksi. Capable.Nyt olen saamaton läski.Valittaminen on vaan negatiivista energiaa, mutta tuntuu että en muuhunkaan pysty. Jos vaan asuisin yksin, ei mun tarvitsisi syödä.Itsepetoksen voima on uskomaton.Jos asuisin yksin, söisin kuitenkin.Olen vain idiootti wannabe-ED, joka on joskus ollut jotain parempaa ja näkee siitä vieläkin märkiä unia....

Olen ehkä maailman kahtiajakautunein ihminen. Ihailen tietyn näköisiä ihmisiä, mutta olen pyrin taas aivan toisen tyyliseen ulkonäköön. Halveksin pissiksiä, mutta toisaalta olen myös helvetin kateellinen, koska face the facts, sitä miehet tykkää tuijottaa. Ihailen taasen cyberpunk/gootti/J-rock tyylisiä ihmisiä, koska niissä tyyleissä vain on munaa. En silti uskaltaisi itse siltä näyttää. En tiedä miksi. Ehkä se tois liikaa huomiota mun suuntaani.
Miksi ihailen toista ja pyrin muualle? Miksi halveksun niitä joita kohti ilmiselvästi pyrin? Ehkä halveksuntani kertoo vaan kateellisuudesta.
Kuinka säälittävä voi ihmislapsi olla? Halveksuu niitä jollaiseksi pyrkii ja inhoaa sitä mikä on nyt. Miks pitää elämästä tehdä näin vaikeaa?
Jos laihtuisin 15kg olisin onnellinen.

Olisiko oikeasti niin vaikeaa olla syömättä? Olen pystyny siihen ennenkin, hyvin tuloksin. Miksei se nyt tunnu onnistuvan millään? Enkö halua sitä yhtä paljon?
Pelottaa myöntää, että en tiedä haluanko olla enää niin _laiha_, kuin mitä halusin ennen. Haluaisin olla pieni ja vahva, en pieni ja heikko. Ainut "oma" asia, mikä mulla on koskaan ollut. Mitä en ole tehnyt kenenkään muun vuoksi, ja mitä en ole kopioinut keneltäkään muulta, on lipsumassa pois. En tiedä mitä olisin ilman jonkinasteista syömisvammailua.
Toisaalta, en ole koskaan ollutkaan "oikea" syömishäiriöinen. Pientä anoreksia-kautta lukuunottamatta olen ollut vain epäonnistunut syöppö, joka haluaisi olla jotain muuta.
Poikaystäväni J kysyi kerran, miksi yritän koko ajan olla jotain muuta, miksi en ole vain sellainen kuin olen. Ongelma on siinä, että en tunne itseäni tämän näköiseksi. Mielessäni olen aivan eri näköinen. Ostan yhä vaatteita "pienelle minulle". Ehkä elän vain itsepetoksessa, koska totuuden myöntäminen olisi mulle liikaa. Tai sitten pidän tätä läski-vaihetta ohimenevänä olotilana. En vain voi kuvitella pääseväni enää tavoitteeseeni. Ristiriitaista, eikö?
Mua ärsyttää kaikki "wannabe-syömishäiriöiset". Pienet pissikset, jotka kuvittelevat haluavansa symishäiriön, että mahtuisivat 3 kk:n päästä yhteen tosi IHQn hameeseen. Ei syömishäiriöissä ole MITÄÄN hienoa. Koko elämä pyöri vain ruuan ympärillä. Jos olisin laiha, olisin onnellinen. Harmi ettei ihminen voi elää ilman ruokaa.Onnistu ja kuole - epäonnistu ja ole onneton. Ei se ole mitään oikeaa elämää.
Nyt kun henkiset ongelmani ovat antaneet edes osin periksi, voin syödä. Silti inhoan itseäni ja lihaa luitteni ympärillä enemmän kuin mitään. Haluaisin olla pieni ja lihaksikas. Vahva mutta pieni. En voi koskaan olla pieni, koska olen pitkä.
Olen elävä paradoksi.