Olisiko oikeasti niin vaikeaa olla syömättä? Olen pystyny siihen ennenkin, hyvin tuloksin. Miksei se nyt tunnu onnistuvan millään? Enkö halua sitä yhtä paljon?
Pelottaa myöntää, että en tiedä haluanko olla enää niin _laiha_, kuin mitä halusin ennen. Haluaisin olla pieni ja vahva, en pieni ja heikko. Ainut "oma" asia, mikä mulla on koskaan ollut. Mitä en ole tehnyt kenenkään muun vuoksi, ja mitä en ole kopioinut keneltäkään muulta, on lipsumassa pois. En tiedä mitä olisin ilman jonkinasteista syömisvammailua.
Toisaalta, en ole koskaan ollutkaan "oikea" syömishäiriöinen. Pientä anoreksia-kautta lukuunottamatta olen ollut vain epäonnistunut syöppö, joka haluaisi olla jotain muuta.
Poikaystäväni J kysyi kerran, miksi yritän koko ajan olla jotain muuta, miksi en ole vain sellainen kuin olen. Ongelma on siinä, että en tunne itseäni tämän näköiseksi. Mielessäni olen aivan eri näköinen. Ostan yhä vaatteita "pienelle minulle". Ehkä elän vain itsepetoksessa, koska totuuden myöntäminen olisi mulle liikaa. Tai sitten pidän tätä läski-vaihetta ohimenevänä olotilana. En vain voi kuvitella pääseväni enää tavoitteeseeni. Ristiriitaista, eikö?
Mua ärsyttää kaikki "wannabe-syömishäiriöiset". Pienet pissikset, jotka kuvittelevat haluavansa symishäiriön, että mahtuisivat 3 kk:n päästä yhteen tosi IHQn hameeseen. Ei syömishäiriöissä ole MITÄÄN hienoa. Koko elämä pyöri vain ruuan ympärillä. Jos olisin laiha, olisin onnellinen. Harmi ettei ihminen voi elää ilman ruokaa.Onnistu ja kuole - epäonnistu ja ole onneton. Ei se ole mitään oikeaa elämää.
Nyt kun henkiset ongelmani ovat antaneet edes osin periksi, voin syödä. Silti inhoan itseäni ja lihaa luitteni ympärillä enemmän kuin mitään. Haluaisin olla pieni ja lihaksikas. Vahva mutta pieni. En voi koskaan olla pieni, koska olen pitkä.
Olen elävä paradoksi.